Nyt on mennyt paremmin. Sen edellisen tapauksen jälkeenkin olemme vielä saman katon alla. Se varmaan säikähti käsiksi käymistään, koska nyt se on onnistunut hillitsemään itsensä paremmin. En silti jaksa uskoa kuitenkaan, etteikö väkivaltaa enää olisi. Nyt olen jotenkin alistunut tähän tilanteeseen. En jaksa heittää tuota ulos. Onhan se nyt ollut ihan ihmisiksikin.

Tein pienen reissun lasten kanssa. Se ei ollut mukana. Kyllä tunnelma esim. autossa oli aivan toisenlainen kuin sen mukana ollessa. Lapset eivät juurikaan tapelleet, kukaan ei kiukutellut. Oli jotenkin vapautuneempi ilmapiiri. Tosi ikävä myöntää tätä... Kun puolustelen meidän yhdessä oloa lasten parhaalla. Kun ei se sitä ole. Nyt vain kerään voimia ja yritän saada oman talouteni tasapainoon. Ts. kuopusta isommaksi, jotta hennon viedä hänet hoitoon. Kun palaan töihin, en ole tuosta taloudellisesti riippuvainen.

Vaikka toisaalta mielessäni näen meidät vanhenemassa yhdessä. Mutta kun tämä ei kerran toimi...