Luulin voivani jo kirjoittaa, että rauha on laskeutunut. Mutta just äsken SE sai raivarin, kun en suostunut myöntämään, että (haukkumisen) syy on minussa. Olisin voinut hänelle antaa vittua, kun hän kerran halusi. Sitten ei olis tarvinnu mua taas haukkua.

On SE ennenki lähteny. Kerran en päästäny sisälle yöllä, ja niin SE sai ikkunan rikki. Ja sehän on mun syy, koska SE olis vaan halunnu tulla mun  viereen nukkumaan. Todettakoon, että meillä molemmilla on omat asunnot. Niin ettei SE taivasalle jää, vaikken meille huoliskaan.

Kun tämän tänne vuodattaa, niin tuntuu aivan hullulta miksei me erota jo.

Mutta on niitä hyviäkin aikoja. Vaikea myöntää, mutta hyvät hetket on harvenemaan päin...

Onneksi minulla on jo ikää ja elämänkokemusta, sekä kokemusta "normaaleista" seurustelusuhteista, joten jossain vaiheessa tajusin, ettei väkivalta ole minun syytäni. Mutta kesti kyllä kauan tajuta, että kysymys on väkivallasta. Luulin todella, että itse olen syypää kaikkeen. 

Minun ei tarvitse kuunnella haukkumista eikä sietää vähättelyä.

Minulla on oikeus vaatia kunnioitusta. 

Minua ei nujerreta.

Olen kallistumassa eron suuntaan. Mutta erinäisistä syistä johtuen, en ole valmis siihen vielä.

Saa nähdä tullaanko tänne yöllä riehumaan. Poliisitkin on niin kaukana, turha taitaa olla heitä soitella. Siitä sitten taas seuraisi kahta kauheampi sota...