Koska olen ison työn tehnyt itse, pystyäkseni nauttimaan seksistä, niin tiedän sen onnistuvan muidenkin kanssa. Olihan tuo vain tekosyy. Siis olla eroamatta. SE ei vain tahdo ymmärtää, että minä haluan seksiä päivä päivältä vähemmän. Kuinka voisin haluta tuota "miestä", joka yrittää alistaa minut. Siitä seuraakin se, että SILTÄ menee hermot, kun ei kotona saa pillua. Uhoaa sitten vieraisiin menolla. Olemme siis kierteessä, jota en osaa katkaista. En halua "antaa" vastentahtoisesti. Vai pitäisikö minun? Riitojen, haukkumisten välttämiseksi? Vaikka ajatuskin yököttää toisinaan? Mitä ihmettä minä teen???

Juttelin edellä mainitun veljen vaimon, T:n, kanssa. Veljekset ovat samanlaisia. Ei heillä ehkä ole tätä huorittelua tai suoranaista haukkumista (vielä), mutta suhtautuminen rahaan on samanlaista. "Minä ostin tuon pullapitkon, siitä ei saa muut ottaa".  Kerroin T:lle myös tuosta suunnittelemastani aikataulusta. Eipä hän siihen osannut mitään sanoa. Nyt kerroin myös tuosta huorittelusta. Oli ymmärtänyt aiemmin, että kyse olisi tavallisesta riitelystä. Ja sitä paitsi olivat niin uusi pari silloin tämän veljen kanssa, ettei tiennyt minkälaisia voivat pahimmillaan olla.

Ei tästä oikeasti tule mitään. En pysty enää olemaan onnellinen, en iloita mistään. Vatvon tätä asiaa vain. Sitten SE ottaa aina henk.koht. loukkauksena, jos mulla on huono päivä tai jostain paha mieli. Suuttuu mulle siitäkin. Miksei se anna mun rauhassa pitää "riutumispäivää". (Rölli-peikko :))

Vai onko nyt niin, että suurentelen asiaa? Että ajan tämän suhteen eroon? Mitä hittoa mun pitää tehdä? Meillä ei siis hetkeen ole raivottu. Tais sekin säikähtää. Tai sitte ei.

Miten se voi ajatella, että sillä on oikeus hakkua minua????  No, ihan helposti. Mutta millä sen saisi menemään perille, ettei ole??  

Haluaisin rakastaa Miestä, joka pitää minua tasavertaisena. Ei nosta minua jalustalle, eikä yritä polkea maanrakoon. Joka katsoo läpi sormien vikojani, eikä suurentele ja paisuttele niitä. Joka antaa anteeksi mokani, eikä kaivele niitä enää vuosien päästä. Joka antaa minun pitää mielipiteeni, haukkumatta minua niistä. Joka kestää satunnaiset, harvinaiset surunpuuskani, suuttumatta niistä. Jonka olkapäähän voin nojata, pelkäämättä. Joka käyttäytyy aikuismaisesti silloinkin, kun minun lapseni tai muut sukulaiseni ovat paikalla. Joka osaa hillitä itsensä vaikeimmassakin tilanteessa, ainakin melkein.

Sellaista miestä haluaisin myös rakastella, ei siinä päänsäryt tai väsymykset haittaisi...

Vaadinko liikaa???