Kyllä hirvitti vastata. Mutta tämä ihminen yllätti minut. Odotin syytöksiä, mutta hän kertoi vain, että lapset ovat aina tervetulleita heille, jos tarvitsen hoitajaa. Ja taas piti itkeä.

Mutta kyllähän se on niin, että lapsia yritetään aivopestä siellä. Valitettavasti. Sitä en jaksa nyt murehtia. Mutta en vie lapsia sinne kuin pakon edessä.

En ole kertonut sen muutosta kenellekään. Miksi?? En usko sitä todeksi. Ja häpeän. Olen taas epäonnistunut. Vain ihan lähimmät tietävät vaikeuksistamme. Mitä ne kaikki muut sanoo. Minua haukutaan, tiedän sen. Ja nyt se sattuu. Normaalisti en välitä paskankaan vertaa mitä muut ajattelevat, mutta nyt...

Vielä minä tästäkin nousen. Olen kokenut yhtä ja toista, kaikkea pahaa, mutta tiedän kaiken kääntyvän parhain päin. Mihin minä tätä aikaa tuon hullun kanssa tarvitsin? Arvostaakseni jotain parempaa. Mikä tahansa on parempaa kuin elämä sen kanssa. Ja silti kaipaan sitä takaisin.

Siitä ei siis ole kuulunut edelleenkään mitään.

Mitä odotan? Odotan kukkia ja anteeksipyyntöä. Odotan, että se huomaisi kuinka ihanan ihmisen se menetti. Odotan, että se tulisi järkiinsä ja tajuaisi, että se ei saa loukata minua. Olisin valmis lähtemään johonkin perheterapiaan, jos se haluaisi jatkaa. Olisin valmis antamaan sille vielä mahdollisuuden. Mutta piru vie, minä en voi tehdä aloitetta. Onneksi.

On tästä se hyvä puoli, että viimeisetkin raskauskilot katoavat :D  Kävin kaupassa ja unohdin ostaa lohdutukseksi sitä suklaata! Jo kilo lähtenyt. Jos se nyt oikeasti sitten lohduttaa....